maanantai 6. huhtikuuta 2020

Äärimmäisyys jähmettää ajattelun?


Ville Ropponen

Pentti Linkola ei jätä kylmäksi: lähes jokaisella on jokin mielipide kalastaja-filosofin ajatuksista, vaikka harva hänen kirjoituksiaan hyvin tuntee. Linkola on viljellyt kaunopuheista äärimmäisyyttä 1960-luvulta alkaen. Hän varoittaa ekokatastrofista, kritisoi saastumista ja valittaa massayhteiskuntaa. Linkola ihannoi esiteollista Suomea, josta maalaa maaseutuidyllin. Vähän väliä hän julistaa ihmiskunnan loppua. Enemmän kuin vihreyttä Linkola tuntuu edustavan ääriagraarista elitismiä.

Tere Vadénin Linkolan ajamana -pamfletissa seitsemän tutkijaa ja aktivistia ruotii Linkolaa sekä ymmärtäen, että kritisoiden. Teokseen sisältyvä Linkolan essee "Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio" vuodelta 1960 määrittää linkolalaisuuden perusteita. Enemmän kuin pafletti teos on analyysikirja, kovin raflaavia ei lausuta.

Ainutlaatuinen ajattelija Linkola ei ole. Samankaltaisia pohdintoja esitti esimerkiksi jo vuonna 1890 englantilainen William Morris teoksessaan Huomispäivän uutisia. Toisin kuin Linkola Morris tosin arvosti demokratiaa ja vastusti väkivaltaa.

Salla Tuomivaara tarkastelee tekstissään Linkolan luontoesseistiikkaa. Tuomivaara näkee Linkolan tärkeyden siinä, että tämä on kyseenalaistanut ihmisen aseman muun elämän yläpuolella. Linkola kritisoi ihmisen oikeutta hyväksikäyttää luontoa ja kysyy osuvasti: lisäävätkö korkea elintaso ja teknologia onnellisuutta?

Luontokuvaajana ja sivilisaatiokriitikkona Linkolaa arvostaa myös Arto Tukiainen. Linkola kuvaa tuholaisihmistä osuvasti, toteaa Tukiainen.

Darwinismin kritisoija Linkola on kuitenkin itse sosiaalidarwinisti. Kirjoituksissaan hän lyö heikkoja, köyhiä ja sairaita. Oikeastaan Linkola ei ole ympäristöajattelija, vaan ideologi, äärioikeistolainen nihilisti, joka ihannoi agraarista fasismia, väittää esseessään Tapani Kilpeläinen. Linkola tulkitsee faktoja kuten haluaa, eikä perustele kantojaan. Miten Linkolan asenteellinen hölynpöly on voinut mennä täydestä vuosikymmenet, Kilpeläinen kysyy. Konservatiivinen media pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena ja antaa Linkolalla tilaa.

"Mitä uusliberalistisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee", Kilpeläinen uskoo.

Ville Lähde analysoi esseessään oivaltavasti Linkolan julkista kuvaa. Julkisuudessa Linkolaa ei ole vaiennettu tai sivuutettu, vaan hänet on ikonisoitu. Linkola puhuu ympäristötuhosta niin yleistäen ja kärjistäen, että paatuneinkin luonnonsaastuttaja voi nyökytellä. Linkolan äärimmäisyys ei pakota tekemään mitään, maailmanloppu kun tulee joka tapauksessa. Linkolasta on lisäksi tullut lyömäase ihmisiä vastaan, jotka todella yrittävät tehdä jotain ympäristön hyväksi, Lähde selittää.

Linkolan demokratia-kritiikki menee metsään siksikin, ettemme elä todellisessa demokratiassa, sanoo Olli Tammilehto. Ratkaisu ekologiseen kriisiin voisi Tammilehdon mukaan olla ekofasismin sijasta suora demokratia. Ympäristösuhteen muutoksen avaimet piilevät jokaisessa ihmisessä.


Tere Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Like 2008.


Kritiikki on ilmestynyt Kalevassa syksyllä 2008.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...