sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Inarissa sataa lunta

Unessa palasin Inariin, jossa entinen tyttöystäväni jostain syystä yhä asui. Kiertelimme hänen kanssaan iltamyöhään kapakoita, joissa tuntui jäätävä tuuli; ihmiset istuivat talvipalttoot päällä ja karvalakit päässä. Entinen tyttöystäväni esitteli taiteellisia käsitöitä, joiden avulla hän elätti itseään. Miehet, joille hän esitteli minut, olivat ystävällisiä ja halusivat aina jutella syvällisiä, mutta en osaa sanoa kumman meistä kanssa.

Sitten olin Beirutissa. Osallistuin kristityn naispataljoonan mukana Libanonin sisällissotaan. Ammuimme rynnäkkökiväärillä kadulla. Etenimme kapeita kujia ja ammuimme parrakkaita miehiä ikkunoissa, parvekkeilla ja kellarinaukoissa. Kävin välillä syömässä aina samassa lounasruokalassa, joka sijaitsi osittain Inarissa. Siellä oli kylmä, mutta ruoka kuitattiin henkilökortin avulla. Se oli aina riisiä, kikherneitä ja erilaisia kasviksia värillisissä kastikkeissa. Kerran kadotin henkilökorttini ja olin peloissani. Uskoin Hizbollahin tiedustelupalvelun panneen minut merkille, enkä uskaltanut mennä hakemaan uudestaan ruokaa, koska olin kaatanut tungoksessa tarjottimeni. Löysin korttini, hain ruokaa ja nimeni merkittiin ylös. Jostain syystä se tuntui huojentavalta. Tilasin toisenkin kupillisen kahvia.

Naisupseeri simputti minua ja muita. Hän piti palopuheen siitä miten pataljoonamme tuli puolustaa keskuspaikkaa, jossa kristittyjen johtajat aikoivat puhua. Selvisi, että pataljoonamme oli tarkoitus uhrata puolustuksessa. Taistelun aikana, kun miehenriekaleet leijailivat pitkin Beirutin pittoreskeja kujia, tajusin homman merkityksen. Simputuksen tarkoitus oli saada sotilaat vihaisiksi, saada heidät näyttämisenhaluisiksi, saada heidät halveksimaan kuolemaa. Itkin hiekkakuopan reunassa sateen täplittäessä naisten, miesten ja lasten ruumiita.

Heräsin pikalinjan bussissa matkalla Väli-Suomesta Helsinkiin. Tabletti-tietokoneilta ja ihmisen pierulta haisevassa putkessa vieruspenkillä nukkui lihava myyntiedustaja. Tai mistä minä tiesin mikä hänen ammattinsa oli. En itseasiassa tulisi koskaan sitä tietämään. Parrakkaan ja ihrakkaan tyypin pää notkahteli, ja kuolaa valui hänen suustaan. Haisi turkkilainen hiki, jostain syystä hiki oli juuri turkkilaista, ainakin armenialaisesta näkökulmasta, eikä tässä ole mitään rasistista. Hieman aiemmin vaimoni oli raivonnut mökin polulla kummituksia vastaan ja heitellyt kiviä vasten toista kiveä. 

Muistin erään juhannuksen vuosia sitten, kun Jyväskylän lähellä mökillä panin vanhempaa naista; hän ratsasti, ja laukesin nopeasti hänen sisäänsä. Kukaan muu mökissä ei herännyt, tai niin me luulimme. Seuraavana päivänä nainen oli nyreä ja lähti lopulta terveyskeskukseen hakemaan katumuspillereitä.

En tiedä muusta, mutta Inarissa sataa tänään lunta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jyväskylän chainsaw-nostalgia-aaltoja

Kun ihminen täyttää 40 vuotta, hänen sanotaan alkavan tuntea nostalgiaa nuoruuden kultaisiin tai vähemmän kultaisiin vuosiin. Palaa mi...