maanantai 21. marraskuuta 2016

Filosofiaa, motherfuckers

Aika on hukkunut, mutta kello
on täsmälleen kolme minuuttia yli maailmanlopun,
ja kaikki jatkuu edelleen, mäki
on liukkaana öljystä, vartoillen sanaa,
talot tukevasti paikallaan, ikkunat
auki yöhön.

Kolme torakkaa tanssii katolla,
tallaten sorkillaan sitä
mikä suojaa toisten olentojen unta.
Kulman karvainen kundi kiskoo kolinaa pullostaan,
harjoittaen rottia maailmanvalloitukseen.
Asfaltin alla eliöiden kuhiseva väestönkasvu.
Yhden lattia on aina toisen katto.
 
Viljandin linnakukkulan kello on pysähtynyt
naakan muotoiseksi huudoksi: kolme
minuuttia yli… Raitiovaunun johtimesta
singahtaa kipinä läpi pommituksen varalta
pimennetyn kaupungin, mutta
ei se ole tämä sama kaupunki, ja
kaikki jatkuu edelleen.

Ihmiset nousevat kuopistaan.
Nyt on vain oltava vähän karskimpi kuin ennen,
vähän raittiimpi, tehtävä enemmän harmaata työtä,
on pyyhittävä perseensäkin kaikkein tärkeimmällä.

Miten on? Mikä aikakausi kirmaa lasissa?
Onko rauha päättynyt, vai sota loppunut?
Ja kellot näyttävät samaa.
Aika juoksee katinkaltaisena koirana lia´assa
häntäänsä hamuten.

Miten on?
Pulut antautuvat puistoissa
loogis-empiristisiin keskusteluihin,
ontot hevosetkaan eivät tuo hedelmällisiä
valloittajia kaupunkiin – ne oksentavat
vain kuoliaaksiviihdytettyä kudosta,
ja hiilisangolla ratsastajat luikkivat koteihinsa
potemaan syyllisyyttä tyhjistä vasuista, käsistä.

Mutta profeetta,
joka asuu roskalaatikossa, tietää kaiken
- hän on nähnyt sen mitä jää jäljelle.
Profeetta avautuu laiskanrohkeasti
ja huomataan: hänen asiansa ovat sekaisin
kuin loitsut Antero Vipusen kapsäkissä
- voiko mistään olla enää varma?

Kello on täsmälleen
kolme minuuttia yli maailmanlopun.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti