tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kiväärin kieli

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius:
Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet.
504 s. WSOY 2016. 

Fasismi ei ole vain syrjäytyneen massan vaan ennen muuta älymystön liike. Tämä selviää kolmen nuorehkon tutkijan teoksesta Suomalaiset fasistit. Fasismi näyttäytyy kouluttuneiston aatteena, jota sen aktiivit ja myötäilijät legitimoivat kirjoituksissaan jo ennen kuin alkoi tapahtua.

Fasismi oli sotien välisellä ajalla melkeinpä älymystön muoti-ideologia – hieman samoin kuin taistolaisuus 1970-luvulla. Fasistipiireiltä ei puuttunut elinkeinoelämän tukea. Kirjoittajien mukaan varsinaisia fasisteja vaarallisempia olivat kanssavaeltajat. Oikeistopuolueet pelkäsivät 1920-1930-luvuilla kannatuksensa laskua ja myötäilivät fasisteja, lehdistö kirjoitti kritiikittömästi ja näin fasismi salonkikelpoistui.

Jos nämä näkemykset hämmästyttävät, niin syynä on, ettei suomalaisen fasismin kokonaisesitystä ole ennen kirjoitettu. Tutkimus on hajautunut eri teoksiin. Suomessa fasismi on tavattu nähdä vain ”isänmaallisuutena” ja irrallaan eurooppalaisesta yhteydestä. Kotoista fasismia on kaunisteltu, jopa peitelty, tietävät teoksen kirjoittajat Silvennoinen, Tikka ja Roselius. Näkemykselle on perusteita. Yhtenä esimerkkinä mainitaan historioitsija Jussi Niinistön kirja Lapuan liike (2003), joka jatkaa sinimustaa tulkintalinjaa.

Fasismi syyt lepäävät osin talouskriiseissä – niin ennen kuin tänäänkin. Ensi kertaa sitten toisen maailmansodan uusfasistiset liikkeet ovat nyt nousussa Euroopassa ja Venäjällä. Suomalaiset fasistit haastaa arvioimaan uudelleen kuvaa Suomen historiasta. Samalla voi pohtia fasismin mahdollisen tuoreen nousun syitä.

Perusteellinen ja iskevästi kirjoitettu teos valottaa hyvin fasismin aatehistoriallista ja yhteiskunnallista taustaa. Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan. Vitsakimppu alkoi kehkeytyä, kun vastavalistus yhdistyi nationalismiin.

Fasismi muistuttaa pornoelokuvia siinä suhteessa, että kumpikin sietää yhtä huonosti huumoria. Nauru tuhoaa ne. Homma on ähkittävä totisena loppuun asti. Tarvitaan sellainen yhdistävä sukupolvikokemus, joka vie kertakaikkiaan halut huumoriin.

Ensimmäinen maailmansota ja sen osana Suomen sisällissota, toimivat radikalisoivana tekijänä. Suomalainen fasismi ponnisti valkoisten jääkärien, upseerien ja rintamaveteraanien joukosta. Sota nähtiin kauniina ja puhdistavana. Valkoisen terrorin teloitusryhmissä tulevat radikaalit löysivät kutsumuksensa.

Teoksessa valotetaan laajan lähdeaineiston kautta eri fasististen järjestöjen taivalta. Henkilöitä vilisee kuin Tolstoin romaaneissa. Kirjan rakennetta jäntevöittää keskittyminen pariin älymystötaustaiseen fasistiin. Teoksen päähenkilöksi nousee pioneeriupseeri ja kirjailija Johan Christian Fabritius (1890-1946) jonka romaanit legitimoivat fasismin aatemaailmaa.

Oikeistoradikaaleille sisällissodan jälkeen syntynyt yhteiskunta oli pettymys. Sorruttiin demokraattiseen ja liberalistiseen pelleilyyn, eikä menty reilusti autoritarismiin. Fasistit näkivät Euroopan tulevaisuuden oman aatteensa ja bolševismin välisenä painina. Kommunismin pelkoa käytettiin fasismin oikeutuksena, vaikka Suomessa kommunismi oli henkitoreissaan. Tämä ei toisaalta estänyt osaa fasisteista ihailemasta myös Stalinia.

Järjestöt, joiden kautta suomalainen fasismi puhkesi kukkaansa, käsitellään teoksessa niissä vaikuttaneiden henkilöiden kautta Lapuan liikkeen Lauri ”Tahko” Pihkalasta IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien johtajaan, pappi Elias Simojokeen. Muita järjestöjä olivat Suojeluskunnat, Lotta Svärd, Akateeminen Karjala Seura ja toisen maailmansodan aikana suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja heidän taustapiirinsä.

Teoksessa nostetaan esiin Vapaussodan Rintamamiesliiton rooli kumousyritysten taustalla ja poliittisena painostusryhmänä. Tätä ei aiemmassa tutkimuksessa ole juuri huomioitu.

Tarkimmin teoksessa ruoditaan luonnollisesti Lapuan liikettä. Fasistien vallankaappaus oli lähimpänä talonpoikaismarssin aikaan heinäkuussa 1930. Lapuan liikkeen edessä hallitus joutui taipumaan ja olisi taittunutkin, jos joku olisi älynnyt vaatia.

Sillä kertaa, kuten myös Mäntsälän kapinan aikana 1932 tai jatko-sodan viime vaiheessa, fasistien kaappaus tussahti. ”Tiktatuuri” jäi syntymättä. ”Heil Hitler, meil Kosola”, sanoo sananlasku, ja onneksi niin. Vihtori Kosolassa tai Simojoessakaan ei ollut samaa karismaa ja häikäilemättömyyttä kuin Hitlerissä tai Mussolinissa.

Suomalainen fasismi epäonnistui myös siksi, etteivät liikkeiden rivijäsenet olleet valmiita tarvittavaan verilöylyyn. Fasistien oikeistolaiset liittolaiset tiesivät suomalaisen kommunismin heikkouden, eivätkä pitäneet puhdistusta perusteltuna. Väkivaltaista kumousta jarrutti myös kansallismielisten laillisuususko.

Mäntsälän kapinan jälkeen fasistien kenttä hajosi, mutta itse aatemaailma oli pinnalla aina vuoteen 1944. Eduskunnassa istui parhaimmillaan 14 mustapaitaa, ja alan lehdet tahkoivat tavaraa.

Fasismi oli suosituimmillaan älymystöpiireissä 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa. Martti Haavio, Kai Donner ja Juhani Konkka myötäilivät. Mika Waltari suomensi tilauksesta Horst Wessel -romaanin, ja V.A. Koskenniemi ylisti käännöstä kritiikissään, vaikka teos on selkeästi propagandaa.

Waltari, Maila Talvio ja Juhani Silvo olivat mukana Weimarissa 1941 perustamassa natsien järjestämää Euroopan kirjailijaliittoa. Siellä olivat myös Söderströmin kustannusyhtiön radikaalikirjailijoiden Svarta Gardet-ryhmä: Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Edvard Gummerus ja Bertel Gripenberg. Mutta ei näitä intellektuelleja vaadittu tilille fasismista päinvastoin kuin Ezra Poundia, Martin Heideggeria tai Knut Hamsunia.

”Kiväärin kieli on ainoa maailmankieli, paljon selvempi kuin esperanto ja muut vastaavat potaskat”, uhosi Gripenberg kirjeessään Tigerstedtille. Gripenberg ei katunut sodan jälkeenkään, vaan ryhtyi aatteen marttyyriksi.

Fasistien kaappaushankkeista ei tullut jatko-sodankaan aikana mitään. SS-vapaaehtoisia sentään saatiin värvättyä Saksan tueksi. Tässä kunnostautuivat Vapaussodan Rintamamiesliitto ja akateemisten fasistien kerma, etunenässä silmätautiopin professori Mauno Vannas. V.A. Koskenniemi sanoitti suomalaisen SS-pataljoonan marssin sanat. Jatkosodan loppuvaiheessa Vannas organisoi natsi-Saksan tuella Suomen vastarintaliikettä neuvostomiehityksen varalta.

Sodan jälkeen SS-vapaaehtoisten värväystä puolusteltiin. Teoksessa nostetaan esiin esimerkiksi Mauno Jokipiin tutkimus Panttipataljoona (1968). Sen itse lukeneena voin todeta, että tulkinta valkopesusta on melko osuva. Nämä kaunistelut ovat yhä jatkaneet elämäänsä 2000-luvulla, kun esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatut suomalaiset Korkeajännitys-sarjakuvat piirtävät kiiltokuvan vapaaehtoisten sodasta. Jotenkin samasta uomasta tuntuu ammentavan myös Jenni Linturin kiitelty esikoisromaani Isänmaan tähden (2011).

Kuten teoksen kirjoittajatkin toteavat, osa nuoren polven älymystöstä hakee jälleen vastauksia vanhoista aatteista. Taustalla on talouskriisin ja uusliberalismin luoma epävarmuus. Suomessakin uusi sukupolvi älymystöä avoimesti lämmittelee teemoja ”hierarkkisesta yhteiskunnasta”, traditionalismista” ja ”orgaanisesta kansakunnasta”. Kielenkäytössä vilisevät sarastukset, länsimaiden tuho, liberalismin petos ja konservatiivien oikeita arvoja kampittavat ”kulttuurimarksistit”. Viimeksi mainitut tuomitaan omaa kansaansa vihaaviksi ”suvakeiksi” tai ”mokuttajiksi”. Hampaissa ovat myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi, monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo.

Sotien välisen ajan fasistien ryssävihan ja antisemitismin sijaan on tullut vainoharhainen islamofobia. Biologinen rasismi on päivittynyt kulttuuriseksi. Suur-Suomesta ”Uraliin asti” ei enää haaveilla, pikemminkin Putinin Venäjän valtiojohtoinen konservativismi nähdään mahdollisena liittolaisena. Avoimesti diktatuuria vaativat ovat harvassa, mutta autoritarismin kaipuu on sama.

Nykyisten fasistien Suomi-kuva muistuttaa sotia edeltävää. Se on kansallinen haavekuva. Kyse on mustista ihanteista, joihin edelleen kuuluu vastavalistuksen aatemaailma. Ihanneyhteiskuntaa kuvaa parhaiten sana: ”roti”. On tarvetta Suomelle, jossa vallitsee roti.

Nykyisiltä fasisteilta puuttuu kuitenkin maailman- tai sisällissotaan verrattava radikalisoiva kokemus. Ellei sellaista ilmaannu, jää ideologia suunpieksännäksi ja larppaamiseksi, mistä on tosin siitäkin vakavasti harmia.


Ville Ropponen

Kirjoitus on ilmestynyt Kritiikki-lehdessä heinäkuussa 2016.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...